Olen lomalukemisena tutustunut Katja Bargumin ja Hanna Kokon kirjaan Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä. Löysin sen pienen haeskelun jälkeen nettidivarista, kun totesin että kirjan on painos loppunut kustantajalta. Voin todellakin lämpimästi suositella teosta kaikille evoluutiosta tai ylipäänsä biologian perusilmiöistä kiinnostuneille!
Kirja on saanut vuonna 2009 opetusministeriön Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon. Kiinnostavan sisällön lisäksi kehuja annan kirjan sujuvalle suomen kielelle.
Olen ahminut kirjasta esimerkkejä, joita voin käyttää vielä tämän jakson aikana biologian opetuksessa. Lukujen lopuista löytyy myös hyviä kirjallisuusviitteitä jatkolukemiseksi, kunhan tämä kirja on kaahattu loppuun.
PS. Vastapainoksi yllämainitulle olen myös lomalla lukenut mummolassa vanhoja Anna-lehtiä. Niistä en valitettavasti oppinut muuta kuin sen, mitä viime kesänä olisi pitänyt olla päällä.
9.3.2012
4.3.2012
Lomatunnelmissa
Jottei blogi menisi yhdeksi marinaksi, päivitän tähän väliin lyhyesti aurinkoisia lomatunnelmia :) Hiihtoloma alkoi juuri ja suuntaamme lapsen kanssa mummolaan. Mitään järkevää kouluun tai opettajuuteen liittyvää kirjoitettavaa ei ole, koska olen oikeastaan jo heittäytynyt täysin vapaalle! YO-valvonnat ja kokeiden korjaamiset odottavat sitten loman jälkeen, mutta niitä ei tarvitse vielä stressata.
Viimeisellä viikolla pidin yo-tentit sekä biologiassa että kemiassa. Jälkimmäiseen minulla on muodollinen pätevyys, mutta en ole sitä opettanut opetusharjoittelun jälkeen. Vaikka etukäteen jännitin kemian tenttiä varmasti enemmän kuin opiskelijat, ja pelkäsin menettäväni kasvoni totaalisesti, yllättäen kemian perusteet putkahtelivatkin ihan hyvin mieleen kun niitä kertailtiin abien kanssa.
Hiihtolomalla teen todennäköisesti samaa kuin syyslomallakin, eli luen naistenlehtiä, tapaan ystäviä ja ulkoilen.
ps. Näillä näkymin saan kuin saankin määräaikaisen sopimuksen myös ensi lukuvuodeksi. Paikka on ensi lukuvuonna sivutoiminen, mutta pidän sopimusta kuitenkin sekä tasa-arvon riemuvoittona että luottamuslauseena kuluvan lukuvuoden tehdystä työstä.
Viimeisellä viikolla pidin yo-tentit sekä biologiassa että kemiassa. Jälkimmäiseen minulla on muodollinen pätevyys, mutta en ole sitä opettanut opetusharjoittelun jälkeen. Vaikka etukäteen jännitin kemian tenttiä varmasti enemmän kuin opiskelijat, ja pelkäsin menettäväni kasvoni totaalisesti, yllättäen kemian perusteet putkahtelivatkin ihan hyvin mieleen kun niitä kertailtiin abien kanssa.
Hiihtolomalla teen todennäköisesti samaa kuin syyslomallakin, eli luen naistenlehtiä, tapaan ystäviä ja ulkoilen.
ps. Näillä näkymin saan kuin saankin määräaikaisen sopimuksen myös ensi lukuvuodeksi. Paikka on ensi lukuvuonna sivutoiminen, mutta pidän sopimusta kuitenkin sekä tasa-arvon riemuvoittona että luottamuslauseena kuluvan lukuvuoden tehdystä työstä.
27.2.2012
Kukas kissan hännän nostaisi pöydälle?
Olen siirtynyt tässä jaksossa johonkin seesteiseen leijuntatilaan, jossa ehdin valmitella tunnit huolella, minulla ei ole aamuisin kiirettä ja lapsi sanoo hoidosta haettaessa: "Huomenna tulet kyllä hakemaan myöhemmin!" Kotona ihmettelen, mihin kuluttaisin kaiken vapaa-ajan, ja olenkin alkanut tehdä iltaisin kävelylenkkejä ja mennä ajoissa nukkumaan. Äkestään kuulostaisi, että olen vihdoin normaalin ihmisen elämänrytmissä, mutta tosiasiassa minulla on tässä jaksossa vain 2 kurssia, mikä tarkoittaa 1-2 oppituntia päivää kohden.
Olen nauttinut hitaasta päivärytmistä ja yhteisestä ajasta perheeni kanssa. Olen myös voinut mennä pitämään oppitunteja hyvin nukkuneena ja hyvin valmistautuneena, mikä on lisännyt itsevarmuuttani ja mahdollistanut uusien opetusmuotojen soveltamisen. Harmi vain, että tällaiset jaksot ovat todella harvinaisuuksia ja tilanne tarkoittaa, etteivät opetusvelvollisuuden tunnit millään täyty.
Tilanne sopii kyllä hyvin yhteen viikko viikolta raskaammaksi käyvälle kropalleni. Olen myös alkanut orientoitua ensi lukuvuoteen, jonka tulen sittenkin kokonaisuudessaan viettämään kotosalla lasten kanssa: ensin vanhempainvapaalla ja keväästä kesään hoitovapaalla.
Rehtorin kanssa on kuitenkin käyty tiukkoja keskusteluja sukupuolten välisestä tasa-arvosta määräaikaisiakin paikkoja täytettäessä, ja tilanne ensi vuoden suhteen on vielä kesken. En nimittäin purematta niele sitä, että raskauden vuoksi en saisi jatkosopimusta ensi vuodeksi, olkoonkin että toinen opettaja hoitaisi koko lukuvuoden opetukset. Voimassaoleva sopimus kuitenkin näyttäisi hyvältä, jos ja kun kyseinen paikka vuoden päästä keväällä tulee hakuun toistaiseksi voimassa olevana. Toisaalta jos paikka täytetään tulevana lukuvuonna sivutoimiseksi, niin sopimuksesta ei oikeastaan ole mitään hyötyä palvelusvuosien kertymisen tai äitiysvapaan palkan suhteen. Aika näyttää oliko ärhentelystä loppujen lopuksi enemmän haittaa kuin hyötyä.
Mikähän sanonta nyt tähän väliin sopisi... Ei savua ilman tulisieluista opettajaa? Tuli nostettua kissan häntä pöydälle asti?
Olen nauttinut hitaasta päivärytmistä ja yhteisestä ajasta perheeni kanssa. Olen myös voinut mennä pitämään oppitunteja hyvin nukkuneena ja hyvin valmistautuneena, mikä on lisännyt itsevarmuuttani ja mahdollistanut uusien opetusmuotojen soveltamisen. Harmi vain, että tällaiset jaksot ovat todella harvinaisuuksia ja tilanne tarkoittaa, etteivät opetusvelvollisuuden tunnit millään täyty.
Tilanne sopii kyllä hyvin yhteen viikko viikolta raskaammaksi käyvälle kropalleni. Olen myös alkanut orientoitua ensi lukuvuoteen, jonka tulen sittenkin kokonaisuudessaan viettämään kotosalla lasten kanssa: ensin vanhempainvapaalla ja keväästä kesään hoitovapaalla.
Rehtorin kanssa on kuitenkin käyty tiukkoja keskusteluja sukupuolten välisestä tasa-arvosta määräaikaisiakin paikkoja täytettäessä, ja tilanne ensi vuoden suhteen on vielä kesken. En nimittäin purematta niele sitä, että raskauden vuoksi en saisi jatkosopimusta ensi vuodeksi, olkoonkin että toinen opettaja hoitaisi koko lukuvuoden opetukset. Voimassaoleva sopimus kuitenkin näyttäisi hyvältä, jos ja kun kyseinen paikka vuoden päästä keväällä tulee hakuun toistaiseksi voimassa olevana. Toisaalta jos paikka täytetään tulevana lukuvuonna sivutoimiseksi, niin sopimuksesta ei oikeastaan ole mitään hyötyä palvelusvuosien kertymisen tai äitiysvapaan palkan suhteen. Aika näyttää oliko ärhentelystä loppujen lopuksi enemmän haittaa kuin hyötyä.
Mikähän sanonta nyt tähän väliin sopisi... Ei savua ilman tulisieluista opettajaa? Tuli nostettua kissan häntä pöydälle asti?
1.2.2012
Arvioinnin epämukavuusalueella
Opiskelija-arviointi on yksi opettajan työn kinkkisimmistä jutuista. Nuori opettajatar ei vielä osaa mielestään toteuttaa monipuolista, tasapuolista ja kannustavaa arviointia. Pidemmän linjan kollegat tiukkaavat perusteluja juuri tietyn pistetaulukon käyttöön, kun itse olen vasta jotenkuten saanut katsottua, että paremmin asiat oppinut opiskelija saisi korkeamman numeron kuin huonommin homman sisäistänyt toverinsa. Opettaja käyttää työssään julkista valtaa, mikä tuo mukanaan vastuun siitä, että vallankäyttö on oikeudenmukaista, läpinäkyvää ja tasapuolista. Käytännössä tämä vallankäyttö kulminoituu opiskelijoiden oppimisen arviointiin.
Lukiossa perinteisesti käytettyjen esseevastausten arviointi on hurjan hankalaa, kun opiskelija on tavallaan heitetty uimataidottomana veteen: "Kirjoita tästä aiheesta kaikki mitä tiedät!" Tunne on varmasti samanlainen kuin opettajalla olisi, jos opetussuunnitelmassa lukisi: "Opeta biologian olennaisimmat asiat". No, tarkemmin ajateltuna ei se valtakunnallinen opetussuunnitelma paljon tuon kummoisempi olekaan... Opetussuunnitelman ylimalkaisuus ja käytettävien menetelmien vapaus tuo myös tuskaa. Mistä minä tiedän, mikä tässä on oleellista ja miten minä testaan sitä tietojen ja taitojen hallintaa!
Esseevastauksen kirjoittamista ehditään harjoitella harmittavan vähän peruskurssien aikana. Olen käynyt useaan otteeseen keskustelua siitä, onko esseevastaus todella paras mittari siitä, miten hyvin opiskelija ymmärtää elämän perustavanlaatuisia ilmiöitä. Kuitenkin se on tärkeä asia oppia, koska ylioppilaskirjoituksissakin essee on pääasiallinen vastausmuoto.
Mitä esseevastaus loppujen lopuksi mittaa? Jos ajatellaan lukiota akateemiseen tutkimukseen valmistavana oppilaitoksena, niin silloin esseevastaus kyllä antaa eväitä jäsennellyn tieteellisen tekstin tuottamiseen. Mutta toisaalta, kuinka moni loppujen lopuksi päätyy tekemään tieteellistä tutkimusta leipätyökseen? (Toivottavasti ainaakaan kovin moni ei joudu puolivahingossa kuten minä!) Tutkimustyössä suurin osa ajasta ei suinkaan, ainakaan alkuvaiheessa, kulu artikkeleiden kirjoittamiseen vaan se on kokeellisen tiedon hankkimista sekä aiemman tutkitun tiedon hakua, suodattamista ja yhdistelemistä.
Kuuntelin Itä-Suomen Opettajapäivillä Opetushallituksen yleissivistävä koulutus -toimintayksikön johtaja Jorma Kauppisen luennon lukiokoulutuksen kehittämisestä. Hän esitteli tulevia linjauksia lukion opetussuunnitelman uudistamiseksi, joissa oleellisena osana on ylioppilastutkinnon reaalikokeen muuttaminen pois käsin kirjoitettavista esseistä kohti tiedonhaun taitoja. Mikäli näitä taitoja mitataan yo-tutkinnossa, niiden opettaminen ja arvioinnin tulee olla keskiössä koko lukiokoulutuksessa.
Olen mukana kaupunkimme lukioiden arvioinnin kehittämishankkeessa, jossa kokeillaan tietoteknisten välineiden käyttöä opiskelija-arvioinnissa. Toistaiseksi olen käyttänyt kouluumme hankittuja kannettavia tietokoneita vasta verkkotehtävien jakamiseen, esitelmien työstämiseen sekä kirjasarjan sähköisten työkirjatehtävien tekemiseen. Hankkeessa olen kuitenkin saanut jo paljon hyviä työskentelyvinkkejä verkossa tehtäviin harjoituksiin, internetiä hyödyntäviin kurssikokeisiin sekä erilaisiin koemuotoihin, kuten ryhmässä tehtävä koe.
Nuorena opettajattarena tunnen että minua kiskotaan moneen suuntaan. En vielä hallitse kunnolla perinteisen koearvioinninkaan perusteita, mutta jo jotain uutta pitäisi kehittää ja soveltaa. Toisaalta, tulevaisuuden suuntaviivat tiedostaen, pitäisikö minun ylipäänsä jumiutuakaan eseevastausten teettämiseen kurssikokeessa? Mihin tässä pitäisi oikein voimavaransa suunnata?
On tunnettu fakta, että oppiminen tapahtuu epämukavuusalueella. Arvioinnin kehittäminen ja tasapuoliseksi arvoijaksi oppiminen ilmeisesti kuuluukin olla hieman epämukavaa. Ei siis auta muu kuin jatkaa opettelua.
Lukiossa perinteisesti käytettyjen esseevastausten arviointi on hurjan hankalaa, kun opiskelija on tavallaan heitetty uimataidottomana veteen: "Kirjoita tästä aiheesta kaikki mitä tiedät!" Tunne on varmasti samanlainen kuin opettajalla olisi, jos opetussuunnitelmassa lukisi: "Opeta biologian olennaisimmat asiat". No, tarkemmin ajateltuna ei se valtakunnallinen opetussuunnitelma paljon tuon kummoisempi olekaan... Opetussuunnitelman ylimalkaisuus ja käytettävien menetelmien vapaus tuo myös tuskaa. Mistä minä tiedän, mikä tässä on oleellista ja miten minä testaan sitä tietojen ja taitojen hallintaa!
Esseevastauksen kirjoittamista ehditään harjoitella harmittavan vähän peruskurssien aikana. Olen käynyt useaan otteeseen keskustelua siitä, onko esseevastaus todella paras mittari siitä, miten hyvin opiskelija ymmärtää elämän perustavanlaatuisia ilmiöitä. Kuitenkin se on tärkeä asia oppia, koska ylioppilaskirjoituksissakin essee on pääasiallinen vastausmuoto.
Mitä esseevastaus loppujen lopuksi mittaa? Jos ajatellaan lukiota akateemiseen tutkimukseen valmistavana oppilaitoksena, niin silloin esseevastaus kyllä antaa eväitä jäsennellyn tieteellisen tekstin tuottamiseen. Mutta toisaalta, kuinka moni loppujen lopuksi päätyy tekemään tieteellistä tutkimusta leipätyökseen? (Toivottavasti ainaakaan kovin moni ei joudu puolivahingossa kuten minä!) Tutkimustyössä suurin osa ajasta ei suinkaan, ainakaan alkuvaiheessa, kulu artikkeleiden kirjoittamiseen vaan se on kokeellisen tiedon hankkimista sekä aiemman tutkitun tiedon hakua, suodattamista ja yhdistelemistä.
Kuuntelin Itä-Suomen Opettajapäivillä Opetushallituksen yleissivistävä koulutus -toimintayksikön johtaja Jorma Kauppisen luennon lukiokoulutuksen kehittämisestä. Hän esitteli tulevia linjauksia lukion opetussuunnitelman uudistamiseksi, joissa oleellisena osana on ylioppilastutkinnon reaalikokeen muuttaminen pois käsin kirjoitettavista esseistä kohti tiedonhaun taitoja. Mikäli näitä taitoja mitataan yo-tutkinnossa, niiden opettaminen ja arvioinnin tulee olla keskiössä koko lukiokoulutuksessa.
Olen mukana kaupunkimme lukioiden arvioinnin kehittämishankkeessa, jossa kokeillaan tietoteknisten välineiden käyttöä opiskelija-arvioinnissa. Toistaiseksi olen käyttänyt kouluumme hankittuja kannettavia tietokoneita vasta verkkotehtävien jakamiseen, esitelmien työstämiseen sekä kirjasarjan sähköisten työkirjatehtävien tekemiseen. Hankkeessa olen kuitenkin saanut jo paljon hyviä työskentelyvinkkejä verkossa tehtäviin harjoituksiin, internetiä hyödyntäviin kurssikokeisiin sekä erilaisiin koemuotoihin, kuten ryhmässä tehtävä koe.
Nuorena opettajattarena tunnen että minua kiskotaan moneen suuntaan. En vielä hallitse kunnolla perinteisen koearvioinninkaan perusteita, mutta jo jotain uutta pitäisi kehittää ja soveltaa. Toisaalta, tulevaisuuden suuntaviivat tiedostaen, pitäisikö minun ylipäänsä jumiutuakaan eseevastausten teettämiseen kurssikokeessa? Mihin tässä pitäisi oikein voimavaransa suunnata?
On tunnettu fakta, että oppiminen tapahtuu epämukavuusalueella. Arvioinnin kehittäminen ja tasapuoliseksi arvoijaksi oppiminen ilmeisesti kuuluukin olla hieman epämukavaa. Ei siis auta muu kuin jatkaa opettelua.
29.1.2012
Majaleikin ja työelämän yhteensovittamisesta
Tänään pohdin työn ja perheen yhteensovittamista. Joka tuutista toitotetaan, että aikuisten pitäisi antaa enemmän aikaa perheelle, laittaa lapset työn edelle jne. Minulle ei ole vielä selvinnyt, mitä tämä käytännössä tarkoittaa maassa, jossa asuntolainan maksamiseksi tarvitaan kahden keskituloisen palkka. Tarkoittaako se todella sitä, että nainen ei voi kehittyä johdonmukaisesti ammatissaan, jos hänellä on perhe? Onko todella niin, että työssään viihtyminen on väistämättä perheeltä pois? Ketä tässä oikein loppujen lopuksi pitää miellyttää?
Esikoiseni kohdalla kauhisteltiin, kun lapsi aloitti päiväkodin 1-vuotta täytettyään ja teimme mieheni kanssa molemmat työtä kahdeksasta neljään. Suomessa tuntuu olevan normi, että lapsi on kotona äidin kanssa vähintään 3-vuotiaaksi saakka. Ja nimenomaan äidin. Olen jo etukäteen työsuhdekuvioita silmälläpitäen pyöritellyt mielessä mahdollisuutta, että palaisin töihin jo ennenkuin toisen lapsen vanhempainvapaa loppuu ja mieheni voisi jäädä vauvan kanssa kotiin. Voi sitä jessustelua mikä tästä ajatuksesta on noussut ilmoille, vaikka se on vasta yksi mahdollisuus muiden joukoissa.
En ole mikään kodinhengetär enkä unelmaäiti, sen olen myöntänyt. En jaksa ryömiä lapsen kanssa majassa. Mennessämme naimisiin isäni totesi hääpuheessaan, että on hyvä kun sulhanen osa kokata, koska se saattaa olla pelastus päivittäisen aterian saamiseen. En myöskään ole siivousintoilija, vaan kotonamme on pöytien päällä iloista sekamelskaa ja murujakin lattialla. Minua ei haittaa. En sano, että hyvää äitiyttä määriteltäisikään kodin siisteyden ja ruuanlaittoinnon kautta, mutta tämän lisäksi heikkouteni on, että rakastan työtäni ja pidän suuressa arvossa omaa elämänmittaista oppimistani ja työssäni kehittymistä. Työ ei ole minulle pelkästään tulon lähde, vaan se on tärkeä osa identiteettiäni.
Olen lykännyt muutaman kuukauden ikäisen vauvan isovanhempien hoiviin, jotta pääsin suorittamaan orgaanisen kemian laboratoriokurssia. Olen viettänyt viikonloppuja pois kotoa pedagogisten opintojen vuoksi ja väsännyt iltakaudet maantieteen esseitä. Mieheni on sen lisäksi viettänyt vauvan kanssa kotona pitkiä iltoja, kun kävin tekemässä päivätyön lisäksi opetustyötä valmennuskurssifirmassa. Nyt pojan ollessa isompi hän viettää edelleen pitkiä iltoja ja viikonloppuiltapäiviä isänsä kanssa, kun minä sulkeudun korjaamaan kokeita tai valmistelemaan tunteja. Myönnän, olen tehnyt nämä valinnat itsekkäästi omaa tulevaisuuttani ja hyvinvointiani ajatellen.
Mietin mikä olisi vaihtoehto yllä kuvatuille valinnoille. Jos en olisi suorittanut täydennysopintojani loppuun, minulla ei olisi nyt vaihtoehtoja työelämässä, ja olisin joko työtön tai kituisin piinaavassa työpaikassani hikisen apurahan turvin. Ajatus tuntuu nyt mahdottomalta. Vaikka olisin vaihtanut opintoihin käytetyn ajan kotona olemiseen, perheemme tuskin olisi yhtään sen onnellisempi. Jos en olisi työskennellyt osa-aikaisena valmennuskurssiopettajana, minulta olisi jäänyt saamatta arvokas opetustyökokemus. Tuo iltatyö oli lisäksi minulle tärkeä henkireikä, kun tutkimustyö tuotti henkistä pahoinvointia. Jos en tekisi nyt opettajan työssäni huolellisia tuntivalmisteluja ja korjaisi kokeita, en pystyisi vetämään kursseja läpi, enkä ainakaan ansaitisisi jatkoa nykyiselle työsuhteelle. Tekemieni valintojen kautta olen varmasti onnellisempi, enkä näe miten toisenlaiset valinnat olisivat voineet olla perheellemme hyväksi. Etenkin, kun lapsella on isä, joka jaksaa ryömiä majassa.
Tunnen olevani onnekas, koska minulla on vaihtoehtoja. Jos blogin seuraajille ei vielä ole käynyt selväksi, niin rakastan opetustyötä! Olen onnekas, koska voin nyt tehdä mieluista työtä täysipäiväisesti, ilman että minun pitäisi samanaikaisesti opiskella. Olen onnekas, koska miehelläni on vakituinen päivätyö, jonka hän onnistuu jättämään mielestään heti kotiin tultuaan. Olen onnekas, että meillä ylipäänsä on valinnanmahdollisuuksia vanhempainvapaan jakamisessa. Olen myös onnekas, että esikoiseni on harvinaisen hyväuninen ja sopeutuvainen lapsi, joka on aina viihtynyt mainiosti päivähoidossa.
Todennäköisesti syytökset perheen laiminlyömisestä ovat vain oman pääni sisällä. Sanoin tänään miehelleni, että minua harmittaa kun joudun korjaamaan kokeita viikonloppuna, vaikka joka puolelta tulee vaatimuksia, että pitäisi tehdä vähemmän töitä. Mieheni totesi ykskantaan, että eihän sinulla ole mahdollisuutta tehdä vähempää töitä, kokeet on korjattava. Toden totta. Koska elämäntilanne kuitenkin on tällaisenaan varsin hyvä, työhöni kotona käytetty aika on kai pieni uhraus kokonaiskuvassa. Voi olla, että lapselleni ei kaikesta huolimatta tulekaan ikuisia traumoja siitä, että hänen äitinsä on valinnut opettajan ammatin.
Esikoiseni kohdalla kauhisteltiin, kun lapsi aloitti päiväkodin 1-vuotta täytettyään ja teimme mieheni kanssa molemmat työtä kahdeksasta neljään. Suomessa tuntuu olevan normi, että lapsi on kotona äidin kanssa vähintään 3-vuotiaaksi saakka. Ja nimenomaan äidin. Olen jo etukäteen työsuhdekuvioita silmälläpitäen pyöritellyt mielessä mahdollisuutta, että palaisin töihin jo ennenkuin toisen lapsen vanhempainvapaa loppuu ja mieheni voisi jäädä vauvan kanssa kotiin. Voi sitä jessustelua mikä tästä ajatuksesta on noussut ilmoille, vaikka se on vasta yksi mahdollisuus muiden joukoissa.
En ole mikään kodinhengetär enkä unelmaäiti, sen olen myöntänyt. En jaksa ryömiä lapsen kanssa majassa. Mennessämme naimisiin isäni totesi hääpuheessaan, että on hyvä kun sulhanen osa kokata, koska se saattaa olla pelastus päivittäisen aterian saamiseen. En myöskään ole siivousintoilija, vaan kotonamme on pöytien päällä iloista sekamelskaa ja murujakin lattialla. Minua ei haittaa. En sano, että hyvää äitiyttä määriteltäisikään kodin siisteyden ja ruuanlaittoinnon kautta, mutta tämän lisäksi heikkouteni on, että rakastan työtäni ja pidän suuressa arvossa omaa elämänmittaista oppimistani ja työssäni kehittymistä. Työ ei ole minulle pelkästään tulon lähde, vaan se on tärkeä osa identiteettiäni.
Olen lykännyt muutaman kuukauden ikäisen vauvan isovanhempien hoiviin, jotta pääsin suorittamaan orgaanisen kemian laboratoriokurssia. Olen viettänyt viikonloppuja pois kotoa pedagogisten opintojen vuoksi ja väsännyt iltakaudet maantieteen esseitä. Mieheni on sen lisäksi viettänyt vauvan kanssa kotona pitkiä iltoja, kun kävin tekemässä päivätyön lisäksi opetustyötä valmennuskurssifirmassa. Nyt pojan ollessa isompi hän viettää edelleen pitkiä iltoja ja viikonloppuiltapäiviä isänsä kanssa, kun minä sulkeudun korjaamaan kokeita tai valmistelemaan tunteja. Myönnän, olen tehnyt nämä valinnat itsekkäästi omaa tulevaisuuttani ja hyvinvointiani ajatellen.
Mietin mikä olisi vaihtoehto yllä kuvatuille valinnoille. Jos en olisi suorittanut täydennysopintojani loppuun, minulla ei olisi nyt vaihtoehtoja työelämässä, ja olisin joko työtön tai kituisin piinaavassa työpaikassani hikisen apurahan turvin. Ajatus tuntuu nyt mahdottomalta. Vaikka olisin vaihtanut opintoihin käytetyn ajan kotona olemiseen, perheemme tuskin olisi yhtään sen onnellisempi. Jos en olisi työskennellyt osa-aikaisena valmennuskurssiopettajana, minulta olisi jäänyt saamatta arvokas opetustyökokemus. Tuo iltatyö oli lisäksi minulle tärkeä henkireikä, kun tutkimustyö tuotti henkistä pahoinvointia. Jos en tekisi nyt opettajan työssäni huolellisia tuntivalmisteluja ja korjaisi kokeita, en pystyisi vetämään kursseja läpi, enkä ainakaan ansaitisisi jatkoa nykyiselle työsuhteelle. Tekemieni valintojen kautta olen varmasti onnellisempi, enkä näe miten toisenlaiset valinnat olisivat voineet olla perheellemme hyväksi. Etenkin, kun lapsella on isä, joka jaksaa ryömiä majassa.
Tunnen olevani onnekas, koska minulla on vaihtoehtoja. Jos blogin seuraajille ei vielä ole käynyt selväksi, niin rakastan opetustyötä! Olen onnekas, koska voin nyt tehdä mieluista työtä täysipäiväisesti, ilman että minun pitäisi samanaikaisesti opiskella. Olen onnekas, koska miehelläni on vakituinen päivätyö, jonka hän onnistuu jättämään mielestään heti kotiin tultuaan. Olen onnekas, että meillä ylipäänsä on valinnanmahdollisuuksia vanhempainvapaan jakamisessa. Olen myös onnekas, että esikoiseni on harvinaisen hyväuninen ja sopeutuvainen lapsi, joka on aina viihtynyt mainiosti päivähoidossa.
Todennäköisesti syytökset perheen laiminlyömisestä ovat vain oman pääni sisällä. Sanoin tänään miehelleni, että minua harmittaa kun joudun korjaamaan kokeita viikonloppuna, vaikka joka puolelta tulee vaatimuksia, että pitäisi tehdä vähemmän töitä. Mieheni totesi ykskantaan, että eihän sinulla ole mahdollisuutta tehdä vähempää töitä, kokeet on korjattava. Toden totta. Koska elämäntilanne kuitenkin on tällaisenaan varsin hyvä, työhöni kotona käytetty aika on kai pieni uhraus kokonaiskuvassa. Voi olla, että lapselleni ei kaikesta huolimatta tulekaan ikuisia traumoja siitä, että hänen äitinsä on valinnut opettajan ammatin.
8.1.2012
Lampaita laskemassa
Nuorehkon opettajattaren elämä pyörii aika lailla tiiviisti koulun ympärillä. Myös 3-vuotias lapseni leikkii päivähoidossa koululeikkejä, joissa hän opettaa maantiedettä, terveystietoa ja biologiaa. Hoitotäti on ihmetellyt, täytyykö kaikki huoneessa oleva satukirjat kasata valtavaksi kasaksi, jotta voi leikkiä koulua? Olen joutunut toteamaan, että minun työhuoneessani kotona on niin valtavat kirjakasat, ettei tarvitse ihmetellä miten lapsi mielessään yhdistää kolutyön notkuviin kirjapinoihin.
Myös yksi hänen mielikuvitusmaailmassaan asustavista monista mielikuvitushahmoista - Kaisu-niminen lammas, joka edustaa jonkinlaista aikuista siinä todellisuudessa - on ammatiltaan opettaja, ja viettää kaikki iltansa tunteja valmistellen.
Onhan arjen peilautuminen edellä kuvatuksi tietenkin mukavampaa, kuin jos lapsen mielikuvituskaverit esimerkiksi tappelisivat tai katsoisivat telkkaria kaikki illat, mutta kyllähän se hieman herättää miettimään, pitäisikö perheelle yrittää järjestää enemmän aikaa.
Kuuntelin menneellä viikolla radiosta ohjelmaa, jossa kerrottiin suomalaisten liikuntatottumuksista, ja ohjelmassa haastateltu Työterveyslaitoksen tutkija kertoi, että vähiten liikkuvat alle 7-vuotiaiden äidit, ja lisäksi ne, jotka ovat työuransa alussa. Terveystiedon opettajana tiedän että liikun aivan liian vähän, mutta minua huojensi hieman radio-ohjelmasta saatu tieto, että en ole mikään poikkeus joukosta. Käytän mieluummin ne muutamat vapaat tunnit perheen kanssa olemiseen. Ajatus lapsen leikkeihin ilmestyvästä jumppaavasta mielikuvituslampaasta tuntuu sitä paitsi kovin hämmentävältä...
Lampaista puheenollen, olen vihdoin päässyt opettamaan biologian syventävää kurssia, jonka aiheena on bioteknologia (kirjan kannessa on lammas). On ihanaa opettaa aihepiiriä, jonka osaa juurta jaksain ja josta on omakohtaista syventävää kerrottavaa. Ryhmässäni on vain kourallinen opiskelijoita, he ovat innokkaita ja aktiivisia ja olemme ehtineet myös tehdä monenlaisia laboratoriotöitä, joita isossa ryhmässä ei olisi mahdollista toteuttaa. Tämä lienee sitä opettajantyötä parhaimmillaan!
Myös yksi hänen mielikuvitusmaailmassaan asustavista monista mielikuvitushahmoista - Kaisu-niminen lammas, joka edustaa jonkinlaista aikuista siinä todellisuudessa - on ammatiltaan opettaja, ja viettää kaikki iltansa tunteja valmistellen.
Onhan arjen peilautuminen edellä kuvatuksi tietenkin mukavampaa, kuin jos lapsen mielikuvituskaverit esimerkiksi tappelisivat tai katsoisivat telkkaria kaikki illat, mutta kyllähän se hieman herättää miettimään, pitäisikö perheelle yrittää järjestää enemmän aikaa.
Kuuntelin menneellä viikolla radiosta ohjelmaa, jossa kerrottiin suomalaisten liikuntatottumuksista, ja ohjelmassa haastateltu Työterveyslaitoksen tutkija kertoi, että vähiten liikkuvat alle 7-vuotiaiden äidit, ja lisäksi ne, jotka ovat työuransa alussa. Terveystiedon opettajana tiedän että liikun aivan liian vähän, mutta minua huojensi hieman radio-ohjelmasta saatu tieto, että en ole mikään poikkeus joukosta. Käytän mieluummin ne muutamat vapaat tunnit perheen kanssa olemiseen. Ajatus lapsen leikkeihin ilmestyvästä jumppaavasta mielikuvituslampaasta tuntuu sitä paitsi kovin hämmentävältä...
Lampaista puheenollen, olen vihdoin päässyt opettamaan biologian syventävää kurssia, jonka aiheena on bioteknologia (kirjan kannessa on lammas). On ihanaa opettaa aihepiiriä, jonka osaa juurta jaksain ja josta on omakohtaista syventävää kerrottavaa. Ryhmässäni on vain kourallinen opiskelijoita, he ovat innokkaita ja aktiivisia ja olemme ehtineet myös tehdä monenlaisia laboratoriotöitä, joita isossa ryhmässä ei olisi mahdollista toteuttaa. Tämä lienee sitä opettajantyötä parhaimmillaan!
11.12.2011
Jalkaa pois oven välistä
Viime päivinä olen pohtinut asemaani naisena määräaikasessa pestissä. Olen tätä aihetta pohtinut aiemminkin, mutta nyt matkaan on tullut vielä uusi mutka. Tämä mutka on yksi elämän ihanimmista, mutta samalla se aiheuttaa ammatillisesti päänvaivaa.
Kai sen voi jo julkistaa näin virallisestikin, nimittäin poikamme on saamassa ensi kesäkuussa sisaruksen!
Määräaikaisen tuntiopettajan pestini päättyessä heinäkuussa tilalleni otetaan kuulemma joku muu määräaikainen tuntiopettaja. Jos en olisi jäämässä äitiyslomalle, olisin saanut jatkaa työtä seuraavanakin lukuvuonna. Jotenkin tämä mielestäni sotii sitä vastaan, mitä tasa-arvolaki sanoo vanhempainvapaista ja määräaikaisista työsuhteista. Ehdotin rehtorille, että voisin palata töihin jo muutaman kuukauden äitiysloman jälkeen (mieheni olisi innokas jäämään lasten kanssa kotiin), mutta tällaista neuvotteluvaraa minulla ei kuulemma ole, koska en ole vakituisessa työsuhteessa. Määräaikaisuus päättyy ja sillä siisti.
Olisi niin kivaa jäädä äitiyslomalle ilman huolta tulevasta työtilanteesta. Tuntuu että jalkani on ollut kyllä oven välissä, mutta nyt ovi alkaa kovalla voimalla puristua kiinni niin että varpaisiin sattuu jo.
Aion vielä kysyä asiaa OAJ:sta, vaikka en usko että minulla kovin vahvaa casea tässä on, kun olen keväällä ollut työssä vasta yhden vuoden. Eihän tilanne toki globaalisti tarkasteltuna toivoton ole, lapsi on sopivasti reilun vuoden ikäinen seuraavan lukuvuoden alkaessa ja ehkäpä jostain joku paikka aukeaa. Mutta ihan periaatteesta, näin naisena, tämä ei mielestäni mene ihan oikein.
Kai sen voi jo julkistaa näin virallisestikin, nimittäin poikamme on saamassa ensi kesäkuussa sisaruksen!
Määräaikaisen tuntiopettajan pestini päättyessä heinäkuussa tilalleni otetaan kuulemma joku muu määräaikainen tuntiopettaja. Jos en olisi jäämässä äitiyslomalle, olisin saanut jatkaa työtä seuraavanakin lukuvuonna. Jotenkin tämä mielestäni sotii sitä vastaan, mitä tasa-arvolaki sanoo vanhempainvapaista ja määräaikaisista työsuhteista. Ehdotin rehtorille, että voisin palata töihin jo muutaman kuukauden äitiysloman jälkeen (mieheni olisi innokas jäämään lasten kanssa kotiin), mutta tällaista neuvotteluvaraa minulla ei kuulemma ole, koska en ole vakituisessa työsuhteessa. Määräaikaisuus päättyy ja sillä siisti.
Olisi niin kivaa jäädä äitiyslomalle ilman huolta tulevasta työtilanteesta. Tuntuu että jalkani on ollut kyllä oven välissä, mutta nyt ovi alkaa kovalla voimalla puristua kiinni niin että varpaisiin sattuu jo.
Aion vielä kysyä asiaa OAJ:sta, vaikka en usko että minulla kovin vahvaa casea tässä on, kun olen keväällä ollut työssä vasta yhden vuoden. Eihän tilanne toki globaalisti tarkasteltuna toivoton ole, lapsi on sopivasti reilun vuoden ikäinen seuraavan lukuvuoden alkaessa ja ehkäpä jostain joku paikka aukeaa. Mutta ihan periaatteesta, näin naisena, tämä ei mielestäni mene ihan oikein.
18.11.2011
Pappia kyydissä
Voihan sensori sanon minä! Tänään tulivat yo-kokeiden arvosanat ja täytyy sanoa, etteivät olleet menneet ihan putkeen omat arviointini. Arvioitavana olivat biologian ja terveystiedon yo-kokeet ja olin näköjään ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä ja soitellen sotaan vaan!
Terveystiedossa olin onnistunut olemaan jotenkuten samoilla linjoilla sensorien kanssa, mutta biologiassa pisteet olivat tipahtaneet roimasti. Olin ollut AIVAN liian hölläkätinen arvostelija, ja jos 8:sta kysymyksestä antaa kustakin pisteen liikaa, jokainen voi tahollaan ynnätä monellako pisteellä lopullinen arvosana pahimmillaan laskee.
Minun täytyy varmaan nyt kulkea varjoisilla käytävillä ja varoa katsomasta silmiin abeja, niin paljon hävettää ja harmittaa heidän puolestaan. Sentään minut liikutuksiin saatellut biologian L palasi takaisinkin L:nä, mutta muuten E:t olivat tippuneet M:ksi ja M:t C:iksi.
Muistan omalta lukioajaltani sen katkeran murskaavan tunteen, kun matematiikan E tuli takaisin M:nä. Jos oikein kaivelee, niin asia ehkä vieläkin hieman korpeaaa... Nyt olen juuri aiheuttanut saman murskatunteen noin 15:lle abille!
Oppia ikä kaikki, minua lohdutettiin opehuoneessa. Murskauutiset saanutta lukiolaista tuskin kuitenkaan paljoa lohduttaa, että seuraavalla kerralla olen ehkä jo parempi.
Mutta ei tässä kai muu auta kuin yrittää palata aiemmin lanseeraamaan Scandinavian Music Groupin sanoitukseen "näin minä vihellän matkallani". Viheltely jatkuu, mutta näin näyttävää kaatumista en olisi kuitenkaan tähän väliin kaivannut.
Joka tapauksessa olen siis taas oppinut jotain itsestäni. Jo muutaman vuoden päästä voin ehkä lohduttaa jotakuta toista nuorehkoa opettajatarta kertomalla anekdoottia ensimmäisistä yo-korjauksistani. Siihen asti terottelen pirunsarviani ja etsiskelen suurennuslasia esiin, jotta ensi keväänä osaan nousta sensorien tasolle tiukkuudessa ja tarkkuudessa.
Terveystiedossa olin onnistunut olemaan jotenkuten samoilla linjoilla sensorien kanssa, mutta biologiassa pisteet olivat tipahtaneet roimasti. Olin ollut AIVAN liian hölläkätinen arvostelija, ja jos 8:sta kysymyksestä antaa kustakin pisteen liikaa, jokainen voi tahollaan ynnätä monellako pisteellä lopullinen arvosana pahimmillaan laskee.
Minun täytyy varmaan nyt kulkea varjoisilla käytävillä ja varoa katsomasta silmiin abeja, niin paljon hävettää ja harmittaa heidän puolestaan. Sentään minut liikutuksiin saatellut biologian L palasi takaisinkin L:nä, mutta muuten E:t olivat tippuneet M:ksi ja M:t C:iksi.
Muistan omalta lukioajaltani sen katkeran murskaavan tunteen, kun matematiikan E tuli takaisin M:nä. Jos oikein kaivelee, niin asia ehkä vieläkin hieman korpeaaa... Nyt olen juuri aiheuttanut saman murskatunteen noin 15:lle abille!
Oppia ikä kaikki, minua lohdutettiin opehuoneessa. Murskauutiset saanutta lukiolaista tuskin kuitenkaan paljoa lohduttaa, että seuraavalla kerralla olen ehkä jo parempi.
Mutta ei tässä kai muu auta kuin yrittää palata aiemmin lanseeraamaan Scandinavian Music Groupin sanoitukseen "näin minä vihellän matkallani". Viheltely jatkuu, mutta näin näyttävää kaatumista en olisi kuitenkaan tähän väliin kaivannut.
Joka tapauksessa olen siis taas oppinut jotain itsestäni. Jo muutaman vuoden päästä voin ehkä lohduttaa jotakuta toista nuorehkoa opettajatarta kertomalla anekdoottia ensimmäisistä yo-korjauksistani. Siihen asti terottelen pirunsarviani ja etsiskelen suurennuslasia esiin, jotta ensi keväänä osaan nousta sensorien tasolle tiukkuudessa ja tarkkuudessa.
22.10.2011
Rinnakkaisia todellisuuksia
Elämäni ensimmäinen palkallinen syysloma alkaa olla lopuillaan. Vietin viikon vanhempieni luona, jätin kaiken kouluun liittyvän kotiin ja keskityin haravoimaan, käymään uimahallissa sekä lukemaan naistenlehtiä ja kaunokirjallisuutta. Toisin sanoen kaikkea sitä, mitä naistenlehdissä kehotettaisi tekemään syyslomalla.
Kouluasioita kyllä sivuttiin päivittäin keskusteluissa eläkkeellä olevan äitini kanssa, joka teki työuransa lukion lehtorina. Kyllä, sukurasitehan tämä on. Sivumennen mainiten, myös edesmennyt isoisäni oli opettaja. Nyt kun tarkemmin ajattelen, saattaa olla etten olisi itse asiassa pystynytkään välttymään opettajaksi ryhtymistä.
Keskityin lomalla tietoisesti unohtamaan kouluasiat ja psyykkasin itseäni, että vasta sunnuntaina palaan sorvin äärelle tuntien valmisteluun. Onnistuin melko hyvin. En voinut kuitenkaan välttää kiikaroimasta pihan lintuja (tilhiä ja nuoria mustanokkaisia mustarastaita) ja pohtimasta moottoriellä, mikä kivilaji on näkyvillä kallioleikkauksessa. Katsoin myös Teemalta terveystietoon liittyvän dokumentin elintarvikkeiden lisäaineista.
Kuluneen syksyn aikana opettajuus on vaihvihkaa kasvanut kiinni minuun. Järjestin aiemman työpaikkani työkavereille valmistujaisjuhlat lisensiaatin tutkinnon kunniaksi, ja yllättäen juhlissa huomasinkin erkaantuneeni tutkijan identiteetistä. Täytyy tosin tässä kohdassa huomauttaa, ettei se identiteetti koskaan kovin syvällä minussa ollut. Olin kuin ope, joka oli eksynyt tutkijoiden juhliin, vaikka itse olinkin kyseisten puoliakateemisten juhlien järjestäjä.
Ostettuani epähuomiossa juhliin kimpun valkoisia liljoja mieheni kysyi ironisesti, onko juhlissa kyse tieteellisen urani hautajaisista. Jos näin oli päässyt käymään, hautajaiset olivat kuin syöpäpotilaalla, joka oli jo pitkään toivonut pääsevänsä pois maallisesta vaelluksesta. En nyt väitä päässeeni taivaaseen opettajaksi ryhdyttyäni, mutta ainakin kyse on toisesta todellisuudesta.
Lomalla olen kaiketi ollut jossain kolmannessa rinnakkaistodellisuudessa, josta olen myös pitänyt kovasti. Oli se työ miten antoisaa tahansa, naistenlehtiin ja kaunokirjallisuuteenkin voisi tottua.
Kouluasioita kyllä sivuttiin päivittäin keskusteluissa eläkkeellä olevan äitini kanssa, joka teki työuransa lukion lehtorina. Kyllä, sukurasitehan tämä on. Sivumennen mainiten, myös edesmennyt isoisäni oli opettaja. Nyt kun tarkemmin ajattelen, saattaa olla etten olisi itse asiassa pystynytkään välttymään opettajaksi ryhtymistä.
Keskityin lomalla tietoisesti unohtamaan kouluasiat ja psyykkasin itseäni, että vasta sunnuntaina palaan sorvin äärelle tuntien valmisteluun. Onnistuin melko hyvin. En voinut kuitenkaan välttää kiikaroimasta pihan lintuja (tilhiä ja nuoria mustanokkaisia mustarastaita) ja pohtimasta moottoriellä, mikä kivilaji on näkyvillä kallioleikkauksessa. Katsoin myös Teemalta terveystietoon liittyvän dokumentin elintarvikkeiden lisäaineista.
Kuluneen syksyn aikana opettajuus on vaihvihkaa kasvanut kiinni minuun. Järjestin aiemman työpaikkani työkavereille valmistujaisjuhlat lisensiaatin tutkinnon kunniaksi, ja yllättäen juhlissa huomasinkin erkaantuneeni tutkijan identiteetistä. Täytyy tosin tässä kohdassa huomauttaa, ettei se identiteetti koskaan kovin syvällä minussa ollut. Olin kuin ope, joka oli eksynyt tutkijoiden juhliin, vaikka itse olinkin kyseisten puoliakateemisten juhlien järjestäjä.
Ostettuani epähuomiossa juhliin kimpun valkoisia liljoja mieheni kysyi ironisesti, onko juhlissa kyse tieteellisen urani hautajaisista. Jos näin oli päässyt käymään, hautajaiset olivat kuin syöpäpotilaalla, joka oli jo pitkään toivonut pääsevänsä pois maallisesta vaelluksesta. En nyt väitä päässeeni taivaaseen opettajaksi ryhdyttyäni, mutta ainakin kyse on toisesta todellisuudesta.
Lomalla olen kaiketi ollut jossain kolmannessa rinnakkaistodellisuudessa, josta olen myös pitänyt kovasti. Oli se työ miten antoisaa tahansa, naistenlehtiin ja kaunokirjallisuuteenkin voisi tottua.
24.9.2011
Sadonkorjuuta ja helmiä
Olen kuluneiden viikkojen aikana uppoutunut yhä syvemmälle rooliini. Tarkemmin sanottuna, kyse ei enää ole mistään roolista, vaan opettajuus on uponnut minuun. Työ on todella imaissut mukaansa!
Ensimmäinen koeviikko on opettamieni kurssien osalta ohi. Keräsin kokeiden yhteydessä kurssipalautetta ja sain sekä kiitosta että rakentavaa palautetta. Kritiikkiä sain juuri niistä asioista, jotka omastakin mielestäni olivat opetuksen heikoin lenkki, kuten yhdellä kurssilla käyttämäni oppikirjasarjan valmiit power point -slidet. Onneksi tässä työssä on mahdollisuus parantaa suoritusta seuraavalla kerralla.
Terveystiedossa teettämäni verkko-opiskelutehtävät olivat selvästi herättäneet opiskelijoissa inhoa ja raivoa, mutta monet totesivat kuitenkin niiden loppujen lopuksi olleen opettavaisia. Käyttämäni toiminnalliset tehtävät jakoivat mielipiteitä, osa oli tykännyt vaihtelevista työtavoista, osa kommentoi ettei oikein ole innostunut tällaisista "lappuleikeistä". Olin ilahtunut opiskelijoiden rehellisistä ja asiallisista palautteista, ne auttavat kehittymään työssäni.
Koeviikon päätti kaupunkimme lukio-opettajien epävirallinen skumppaperjantai, kokoonnuimme iltapäivällä hetkeksi vaihtamaan tunnelmia ensimmäisen jakson päätteeksi. Oli mukava tavata muidenkin koulujen opettajia ja vaihtaa kuulumisia uusien kollegoiden kanssa. Baarissa ylioppilaskirjoitusten jäljiltä istuneet abit luikkivat pikaisesti pakoon, kun opettajia alkoi kokoontua viereiseen pöytään. Kollegani toisesta koulusta kysyi, onko jokin asia yllättänyt opettajan työssä. Kerroin olevani yllättynyt, miten hyvin kaikki on mennyt.
Jätin kertomatta, että itse asiassa olen stressin vuoksi säheltänyt ja sössinyt asioita melko lailla viime viikkoina. Olen unohtanut vaivalla valmisteltuja opetusmateriaaleja kotiin ja joutunut hätäpäissäni improvisoimaan jotain liitutaululle. Toisessa opettamassani koulussa opin vasta koeviikolla, että minulle on siellä oma lokero tehtävien palautusta varten (ja sieltä löytyi iso pino "kateissa" olleita tehtäväpapereita). Perjantaina unohdin koepaperit kotiin ja jouduin viidessä minuutissa säveltämään kasaan kaksi kurssikoetta. Toiseen erehdyksissä kirjoitin perustavanlaatuisen virheen, mutta opiskelijat sitkeästi olivat kuitenkin kysymykseen yrittäneet vastata. Kaikesta säheltämisestä huolimatta olen saanut kurssit kunnialla läpi ja koen edelleen olevani oikealla alalla.
Viimepäivät ovat kuluneet syksyn ylioppilaskirjoituksia valvoessa ja kokeita tarkistaessa. Minulla ei ole minkään sortin aiempaa kokemusta siitä, millä tarkkuudella alustava arviointi pitää tehdä. Toivottavasti arviointi ei mene täysin vikaan, etten tuota opiskelijoille pettymystä pisteiden laskiessa YTL:ssä. YO-kokeiden tarkistus on tuonut riemun hetkiä, ja muutama ansiokas koevastaus on lähes kirvoittanut liikutuksen kyyneleet silmiin. Voin vain kuvitella sitä tunnetta, kun tulevaisuudessa saa korjata oman opetuksensa satoa.
Ensimmäinen koeviikko on opettamieni kurssien osalta ohi. Keräsin kokeiden yhteydessä kurssipalautetta ja sain sekä kiitosta että rakentavaa palautetta. Kritiikkiä sain juuri niistä asioista, jotka omastakin mielestäni olivat opetuksen heikoin lenkki, kuten yhdellä kurssilla käyttämäni oppikirjasarjan valmiit power point -slidet. Onneksi tässä työssä on mahdollisuus parantaa suoritusta seuraavalla kerralla.
Terveystiedossa teettämäni verkko-opiskelutehtävät olivat selvästi herättäneet opiskelijoissa inhoa ja raivoa, mutta monet totesivat kuitenkin niiden loppujen lopuksi olleen opettavaisia. Käyttämäni toiminnalliset tehtävät jakoivat mielipiteitä, osa oli tykännyt vaihtelevista työtavoista, osa kommentoi ettei oikein ole innostunut tällaisista "lappuleikeistä". Olin ilahtunut opiskelijoiden rehellisistä ja asiallisista palautteista, ne auttavat kehittymään työssäni.
Koeviikon päätti kaupunkimme lukio-opettajien epävirallinen skumppaperjantai, kokoonnuimme iltapäivällä hetkeksi vaihtamaan tunnelmia ensimmäisen jakson päätteeksi. Oli mukava tavata muidenkin koulujen opettajia ja vaihtaa kuulumisia uusien kollegoiden kanssa. Baarissa ylioppilaskirjoitusten jäljiltä istuneet abit luikkivat pikaisesti pakoon, kun opettajia alkoi kokoontua viereiseen pöytään. Kollegani toisesta koulusta kysyi, onko jokin asia yllättänyt opettajan työssä. Kerroin olevani yllättynyt, miten hyvin kaikki on mennyt.
Jätin kertomatta, että itse asiassa olen stressin vuoksi säheltänyt ja sössinyt asioita melko lailla viime viikkoina. Olen unohtanut vaivalla valmisteltuja opetusmateriaaleja kotiin ja joutunut hätäpäissäni improvisoimaan jotain liitutaululle. Toisessa opettamassani koulussa opin vasta koeviikolla, että minulle on siellä oma lokero tehtävien palautusta varten (ja sieltä löytyi iso pino "kateissa" olleita tehtäväpapereita). Perjantaina unohdin koepaperit kotiin ja jouduin viidessä minuutissa säveltämään kasaan kaksi kurssikoetta. Toiseen erehdyksissä kirjoitin perustavanlaatuisen virheen, mutta opiskelijat sitkeästi olivat kuitenkin kysymykseen yrittäneet vastata. Kaikesta säheltämisestä huolimatta olen saanut kurssit kunnialla läpi ja koen edelleen olevani oikealla alalla.
Viimepäivät ovat kuluneet syksyn ylioppilaskirjoituksia valvoessa ja kokeita tarkistaessa. Minulla ei ole minkään sortin aiempaa kokemusta siitä, millä tarkkuudella alustava arviointi pitää tehdä. Toivottavasti arviointi ei mene täysin vikaan, etten tuota opiskelijoille pettymystä pisteiden laskiessa YTL:ssä. YO-kokeiden tarkistus on tuonut riemun hetkiä, ja muutama ansiokas koevastaus on lähes kirvoittanut liikutuksen kyyneleet silmiin. Voin vain kuvitella sitä tunnetta, kun tulevaisuudessa saa korjata oman opetuksensa satoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)